Kuka olen? Kysymys, jota harva pohtii päätänsä puhki. Kuuluisiko väliin lisätä “minä”-sana kuten säännöissä kerrotaan, vai ymmärrämmekö tarkoituksen ilman subjektia?
Esim. Espanjan kielessä on aina vahva viittaus niin feminiini kuin maskuliiinimuotoon, kuten amigo ja amiga. Lisäksi subjektia ei voi jättää pois, tai se särähtää korvaan. Suomessa vastaava sana on ystävä.
Kulttuuri on käyttöjärjestelmämme ja kieli on sen ohjelmistoa, joten tästä perspektiivistä tarkasteltuna on mielenkiintoista pohtia, kuinka vanhat normit ja nippu uusia saadaan injektoitua osaksi yhteiskuntaa.
Varsinkin ihmisille, jotka vierastavat erilaisuutta, on vaikeaa selittää rationaalisesti aukkoja logiikoissa, sillä ohjelmistossa on sanoja, kuten mamu tai äärioikeistolainen. Molemmat pohjautuvat opittuun tunnereaktioon, jolloin “muisti” loppuu kesken.
Tietokoneessa on yleensä tallennusmuisti ja välimuisti. Vähän kuten ihmisillä, muistot ja tunteet muodostavat kokonaisuuden, jota kvanttiaivomme prosessoivat. Tämä on tärkeä asia, sillä emme oikeasti ole loogisia laskukoneita, vaan luomme jatkuvasti aivan uusia synapsiyhteyksiä, joissa tulee paljon satunnaisia energianpurkauksia.
Siksi esim. kielten opettelu lukemalla verrattuna keskusteluun on paljon hankalampaa, saatika yrittää ymmärtää, mitä toinen nettiin naputtaa. Se luo kaikukammioita, jossa pelkkä ajatus puistattaa, vaikka toinen ei olisi samaa assosiaatiota koskaan pohtinut.
Tämä pohjaa paljon egon harhautustaitoon, luodaan uhkia jotta minäkuva säilyy ennallaan. Ollaan mieluummin näkymättömiä, kuin ilmaistaan itseämme. Siihen lisätään vielä dualistinen ajatusmaailma, sekä keppi ja porkkana-taktiikat, soppa on valmis.
Vaikkapa aamun uutiskooste oli täynnä B-miehen ylistystä ja D-miehen haukkumista, ei kovin objektiivista. Kyse on kuitenkin rapakontakaisesta julkisuuskisasta, jossa tarkoituksella asetetaan punaiset ja siniset vastakkain.
Siinä unohtuu sekä herra A, että E:stä lähtien loppuun koko kirjainluettelo. Itse olen yhtä poikkeusta lukuunottamatta (Vapaa Vasemmisto) valinnut A:n, eli en halua itselleni hallitsijaa tai pomoa. Osaan kyllä päättää omista asioistani.
Suomalaisuus on kokenut terminä inflaatiota, kun media on saanut sen identifioitua rasismiin tai johonkin muuhun väljään termiin. Tai pahimmillaan jopa ajatukseen siitä, että ihminen olisi osavaltion omaisuutta.
Kun on vuosikausia kiertänyt Eurooppaa, tutustunut paikallisiin kulttuureihin ja saanut ystäviä lähes jokaisesta maasta, moni normilta vaikuttava asia näyttää jälkeenpäin todella oudolta. Eikä se välttämättä ole huono juttu, kyllähän hölmöyksiäkin saa tehdä.
Eli pohjimmiltaan ja ehkä vielä virallisissa kirjoissakin suomalaisen status lienee voimassa, vaikka ryyppääminen ja tuppisuisuus ei olekaan enää niin vahvoja taitoja. Varsinkin näin tunnetriggereitä maksimoivien some-algoritmien aikana voi helposti ajautua hyökkäyskannalle.
Jos mennään vielä pidemmälle, onko sitä minää oikeasti olemassa, vai huijaammeko itseämme että olisimme erillään kaikesta? Varsinkin psykedeelien vaikutuksesta tuo oikean ja vasemman aivolohkon tietoväylä aukeaa, jolloin tunnemme ykseyttä.
Maskit, burkhat, häähunnut ja muut, niillä on historiallisesti todella karu maine. Eräänlainen alistamisen väline, jonka tarkoitus on murskata identiteetti. Orjille laitettiin jopa maskin sisään kuolaimet, jotta nieleminen ei onnistuisi.
Epigeneettisessä muistoissamme on edelleen tämä ilmiö, jossa piiskuri antaa ottaa naamarin pois, jolloin dominointisuhde on valmis. Uhri on luovuttanut, eikä pane enää vastaan. Näin käynee myös kangasmaskien kohdalla, harva on historiaa lukenut ymmärtääkseen hallintamekanismeja.
Mutta jos on luonut omat moraalinsa ja päivittää niitä tarpeen mukaan, pelko ei saa valtaa, eikä käskyttäminen onnistu. Se on huomattavissa öisin vastustettavissa ulkonaliikkumiskielloissa, että mitä enemmän armeija pistää vastaan, sen enemmän on ensi kerralla väkeä mukana.
Huomasin sen potentiaalin jo aikaa sitten, itseilmaisuun tottuneita voi aikansa kynyttää, mutta raja tulee vastaan kuitenkin. Siinä olisi pohjolan asukeilla paljon oppimista, ei sitä tarvitse polvistua auktoriteeteille.
Loppujen lopuksi lopullisia totuuksia ei ole, eikä tunteet synny tyhjiössä. Onko se näppäimistöä naputtava olento minä, vai heijastusta asennetuista mielen ohjelmista?
